Voisin olla onnellinen - eroon syömishäiriöstä

Tietoa, tukea ja apua syömishäiriötä sairastavalle tai sairastavan läheiselle Syömishäiriöliitto SYLIN sivuilta .Muistattehan, että vaikka omissa kokemuksissani syömishäiriöön on liittynyt vakavaa alipainoisuutta, ei syömishäiriö ole koskaan paino- eikä ulkonäkökysymys. Syömishäiriön ilmenemistapa ei ole olennaisinta vaan se, että jokaisella on oikeus ja mahdollisuus saada tarvitsemaansa apua. Sairastuneen ohella myös läheisten jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää. 

Ensinnäkin  - VAU! Viime postauksen kerryttämä palautteen ja viestien määrä on ollut mieletön. Olen itkenyt liikutuksesta kirjoituksianne lukiessa. Olen kuullut koskettavia tarinoita siitä, miten tekstini herätti ajattelemaan ja kosketti joko syömishäiriöstä joskus itse kärsinyttä tai kärsineen lähipiiriä. Iso kiitos jokaiselle teistä. 

Voisin olla onnellinen

"Voisin olla onnellinen" luki ravitsemusterapeutilta saadussa lappusessa. Olin juuri istunut 60 minuuttia vastaanotolla ja uskotellut terapeutille (ja itselleni), että kaikki on hyvin. En ollut mielestäni hengenvaarassa, vaikka ravitsemusterapeutti niin kertoikin. Kävin läpi "vaihetta", joka kyllä menisi pian ohi.

Rakastuin kuntosaliin ja treenin jälkeiseen fiilikseen

 Olin särkenyt sydämeni keväällä 2017. Paha olo ajoi hakemaan lohtua urheilusta ja suorituksen jälkeisestä adrenaliinista. Aloin treenaamaan aktiivisemmin kuntosalilla ja olo koheni. Tällöin  huolehdin riittävästä ravinnosta.

Olen aina ymmärtänyt, että urheilullisen vartalon saavuttaminen edellyttää myös syömisistä huolehtimista - lihas ei kasva pelkällä treenillä. 

Olin todella hyvässä kunnossa. Urheilullinen nuori nainen, joka sai kehuja ulkomuodostaan. Tätäkin tärkeämpää oli oma fiilis omissa nahoissa - olin itsevarma ja viihdyin kehossani.

Lihasmassa kasvoi ja tunsin olevani vahvempi kuin koskaan ennen. Niin varmasti olinkin. 

Eron käsittely jäi uuden harrastuksen taa. Tuli kesä, ystävät ja hauskanpito. Olin todella onnellinen ja koin oloni ehjemmäksi kuin koskaan ennen.

Syksyn tulo toi mukanaan tunteiden tulvan

Kesä päättyi ja tavallinen arki alkoi taas. Yhtäkkiä kaikki parisuhteen päättymiseen liittyvät tunnelukot valtasivat mieleni todella rajusti. Syyllistin itseäni omasta riittämättömyydestäni. Halusin olla enemmän. 

Tästä kaikki alkoi syksyllä 2017. Fitnesskupla imaisi minut sisäänsä ja aloin treenaamaan todella tavoitteellisesti - tapasin personal traineria ja asetin itselleni tiukat tavoitteet. Mietin vakavasti mielessäni jopa kisoihin ilmoittautumista. Tulokset eivät ruokkineet enää tyytyväisyyttä vaan halua kehittyä lisää.

Treenimäärät kasvoivat kasvamistaan, mutta ruokamäärät sen sijaan pienenivät. Ajattelin todella pitkään tekeväni itselleni vain hyvää. Elin mielessäni terveellisemmin kuin koskaan ennen.


"Onko kaikki hyvin?"

Ystävät, perhe ja lähipiiri alkoivat huomauttelemaan kehon muutoksista. Olin laihtunut ja ymmärsin sen itsekin, mutta en nähnyt tässä vielä mitään ongelmaa. Kuntosalilla asiasta huomautettiin ensimmäisen kerran ehkäpä marraskuussa 2017. Samoihin aikoihin normaali näläntunne alkoi olla historiaa - pärjäsin todella minimaalisella ravinnolla tuntematta lainkaan nälkää.

Tämän ja edellisen kuvan välillä oli vain pari kuukautta. Samat vaatteet, mutta reilusti yli kymmenen kiloa kevyempi tyttö. 

Tässä vaiheessa äitini oli ottanut yhteyttä tuttuumme, joka työskentelee terveydenhoitoalalla. Ensimmäinen kontaktini hoitohenkilökuntaan oli ehkäisyneuvolassa, josta minut ohjattiin tutulle lääkärille. Näiden henkilöiden kanssa olin purkanut syömishäiriötuntemuksiani myös yläasteikäisenä ja lähestyminen oli niin helppoa, kuin se vain tällaisessa tilanteessa voi olla.

Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni ensiaskeleen ottamisesta. 

Ensimmäinen kontakti avaa ovet muille

Ehkäisyneuvolasta lääkäriin, täältä ravitsemusterapeutille ja psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ammattiapu on ehdottoman tärkeää - ymmärrän sen nyt.

Kontrollikäynneillä minua punnittiin. En koskaan huijannut käynneillä painoni suhteen, vaikka tiedän kyllä, että tällaisia konsteja olisi ollut. Kontrolli toisensa jälkeen omat silmäni alkoivat aueta tilanteelle. Ratkaisevin käännekohta kaikuu päässäni edelleen ajoittain : "Olen kirjoittanut sinulle pakkohoitolähetteen Helsingin syömishäiriöklinikalle. Jos haluat, saat myös pakata laukkusi nyt ja lähteä. Jos et, sinulla on oltava seuraavassa kontrollissa vähintään kilon verran lisää painoa, tai sinut määrätään pakkohoitoon."

Iski suunnaton paniikki ja pelko - mitä helvettiä minulle on tapahtunut? Soitin kummilleni ja itkin.

Ymmärsin olevani 20-vuotias, joka saattaisi joutua luopumaan omasta vapaudesta, omasta kodista ja elämästä, keskeyttää opinnot ja työt, hyvästellä määrittämättömäksi ajaksi läheiset. 

Tällöin tiesin, että kaikki on mennyt liian pitkälle. Tunsin järjettömän suunta häpeää. 

Huoli on tapa välittää 

Suutuin helposti ihmisille, jotka osoittivat huoltaan. Porukoiden luona ruoka kannettiin aina nenän eteen, vaikka alitajuisesti äiti ja isäpuoli varmasti tiesivät minun kieltäytyvän siitä. Huoli laihtumisestani osoitettiin jotakin kautta päivittäin. Liikkumistani pyrittiin rajoittamaan.

Hetken ehdin käydä salilla salaa, kunnes kaikki muuttui tammikuussa 2018.

Sain kuntosaliketjulta sähköpostin, jossa minua pyydettiin osoittamaan lääkärintodistuksella, mikäli olen treenikuntoinen. Tällaista lääkärintodistusta en tietenkään koskaan saanut. Irtisanoin itseni salilta tammikuussa kyyneleet silmissä.

Sain viestejä tuntemattomiltakin ihmisiltä - minua lähestyttiin esimerkiksi Instagram directissä. Viestit tuntuivat pahalta.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miten järkyttävän peloissaan läheiseni ovat olleet puolestani. Vanhemmalle oman lapsen sairastuminen aiheuttaa suunnatonta huolta ja pelkoa. Näiden ohella voi tulla tunne omasta epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä - "Miksen pystynyt pysäyttämään tapahtunutta?".

Syyllistäminen onkin luonnollinen tapa reagoida, mutta ei missään nimessä aiheellinen.

Tämän taulun asetin pöydälle, jossa parikymppinen nuori nainen opetteli syömään uudelleen. 

Omakannan kirjaukset murtavat kyyneliin

Olen lukenut omakannastani syömishäiriöaikojeni kirjauksia kyyneleet silmissä. Olen kuitenkin halunnut lukea näitä, sillä se on auttanut myös itseäni ymmärtämään omaa edistymistä ja lopulta parantumista. Jälkeenpäin pystyn hahmottamaan kaavan, jota sairaus on noudattanut myös omalla kohdallani. Pitkään vallinnut kieltämisvaihe muuntuu hiljalleen paniikkiin ja shokkiin, tästä pelkoon ja epätoivoon ja lopulta vaiheeseen, jossa oma tilanne hyväksytään. Vasta hyväksymisvaiheen jälkeen asioita voi todella alkaa käsittelemään ja muutosta työstämään.

On tärkeää ymmärtää, ettei paraneminen ole tie, joka johdattaa suoraan kohti tavoitetta. Tiellä on töyssyjä, mutkia ja hidasteita. On hyviä ja on huonoja päiviä. 

Nyt terveenä ymmärrän, miten jokainen päivä on suunnaton lahja. Arvostan elämää ja haluan pitää itsestäni hyvää huolta. 

Kiitos, että luit! Seuraavaksi palataan muissa tunnelmissa. 

-V