Ikuinen suorittaja
Kirjoitin hetki sitten blogissani ainaisesta kiireestä. Tämän postauksen jatko-osana haluan kirjoittaa ainaisesta suorittamisesta. Siitä, kun ihminen polttaa itsensä loppuun vaatimalla itseltään liikaa.
Jo lapsena alkanut täydellisyydentavoittelu voi aikuisiällä kärjistyä jopa suureksikin ongelmaksi. Millaista on arki, kun ihminen huomaa sairastuneensa pakkosuorittamiseen esimerkiksi liikunnan ja opiskelujen osalta?
Liikunnan ilo ja pakkojumppa ovat eri asioita. Oppimistehtäviin terveellä tasolla panostaminen ja koko elämän uhraaminen niille myös. "Huomenna pidän vapaapäivän" . Seuraavana päivänä luen oppimistehtävääni kymmenettä kertaa läpi etsien siitä mahdollisia virheitä. Tämän jälkeen bodypumpissa tehdessäni hikihatussa jokaisen toiston 110% panoksella, katson itseäni peiliin ja mietin "taas annoit itsellesi tyhjiä lupauksia".
Sosiaalinen media muokkaa ajatuksissamme kuvaa "täydellisestä ihmisestä". Paine näyttää lehtien julkimoilta kasvaa yhä nuoremman ja nuoremman väestön mietteissä valtavaksi. Samaan aikaan paine kouluttautua, menestyä työelämässä, tienata hyvin, harrastaa, kierrättää, osallistua vapaaehtoistoimintaan, olla paras mahdollinen ystävä, vaimo, perheenäiti-tai isä ja yhteiskuntamme jäsen, kiristyy. Joskus sitä unohtaa olevansa vain ihminen, omien tavotteiden ja itselle asetettujen vaatimuksien kurottuessa supersankarien leveleille.
21 vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon. Minä olen tyypillinen perfektionisti, jolle epäonnistuminen ei kuulu vaihtoehtoihin. Perfektionisti on ankara itselleen eikä kelpuuta tyydyttäviä suorituksia. Perfektionisti haluaa tehdä parhaansa kaikessa - urheilusuorituksissa, työssä, opinnoissa, harrastuksissa, jopa vapaa-ajassa ja lomamatkalla ollessa.
Kuka tai mikä minut todella pakottaa vaatimaan itseltäni aina vain parasta. Pitkään etsin tuloksetta vastauksia ympäriltäni. Olin sokea ja annoin tilanteen jatkua. Eräänä päivänä peilistä katsoessani väsyneen näköisiä kasvojani tajusin tuijottavani pahinta vihollistani suoraan silmiin. Silmiin, jotka pakottivat minut päivä toisensa jälkeen jaksamaan ja antamaan kaikkensa, vaikka voimia siihen ei enää ollut.
Olen tehnyt pitkään töitä itseni ja erityisesti mieleni kanssa päästäkseni eroon tästä pakko-oireisesta ajattelusta suorittamista kohtaan. Prosessi on pitkä ja voi viedä jopa vuosia saada ajatusmaailmansa raiteilleen. Jokainen päivä on kuitenkin uusi mahdollisuus työstää asioita, päästä kohti terveempää ajattelumaailmaa. Kun vertaan omaa mielentilaani esimerkiksi puolen vuoden takaiseen, on kehitys ollut huima.
Tärkeintä on itse tiedostaa oma tilanteensa. Vasta sitten kehitysprosessi voi todella alkaa. Vasta sitten, voit alottaa todellisen toipumisen.
Miksi kirjoitan niin avoimesti tästä aiheesta? Haenko sääliä ja myötätuntoa - en. Kirjoitan tästä aiheesta, sillä olen itse huomannut hyötyneeni vertaistuesta. Kirjoitan tästä aiheesta myös siksi, että mä haluan olla alusta asti avoin mun blogissa, ja somessa yleisesti ottaenkin. Usein törmää tilanteeseen, jossa sosiaalisessa mediassa luodaan kulissia täydellisestä arjesta, täydellisestä minäkuvasta, vaikka todellisuudessa tilanne olisikin täysin toinen - mä en halua kuulua tähän joukkoon, joka luo itsestään tai omasta elämästään valheellista kuvaa.
Tällaisia syvällisiä mietteitä tähän lauantaipäivään. Jos sieltä ruudun toisen puolelta löytyy kokemuksia aiheesta, laittakaa ihmeessä mulle viestiä vaikkapa yksityisviestillä tai sähköpostitse osoitteeseen viveka.tiitola@gmail.com , olisi ihanaa päästä juttelemaan aiheesta omakohtaista kokemusta omaavan henkilön kanssa! Ollaan toistemme tukena tyypit ja muistetaan ajatella myös sen peilistä vastaan katsovan parasta.
Rakkaudella Viveka
Tutulta kuulostaa! Kiva lukea blogistasi tällaisia henkilökohtaisempia tekstejä, joissa puhutaan ihmismielen ''heikkouksista''. Perfektionismia pidetään ehkä jopa sosiaalisesti toivottuna ja ihailtavana, vaikka se pahimmillaan on järjettömän uuvuttavaa itse perfektionistille. Mielestäni rohkeaa varsinkin tänä aikakautena myöntää, ettei se ole pelkkää iloa ja menestystä. Itsekin olen ollut pienestä pitäen se ''iso tyttö'', joka ei valita ja tekee aina parhaansa ja enemmänkin, repien ne viimeiset energianrippeet vaikka omasta selkänahastaan, ja eritoten sieltä, kun usein ei edes myöntänyt sitä ettei jaksa, tai tarvitsisi apua. Piti aina näyttää vahvalta ja hymyillä vaikka sisällä olisi ollut mustaa ja tehnyt mieli heittäytyä maahan makaamaan eikä nousta enää ikinä.
VastaaPoistaEnemmän oikeaa vahvuutta, voimaa ja rohkeutta itseltäni on vaatinut se, että myönnän etten jaksa tai pysty nyt. Tai että jätän asian välistä vaikka se olis to do listalla, jos ei nyt just höntsitä tai huvita vaan mielummin syökin karkkia ja katsoo netflixiä. Jälkikäteen mietittynä, mulle oli jopa jonkinlainen selviytymiskeino kaikesta se että kaikki oli tosi kontrolloitua ja tarkkaan mietittyä, aikataulutettua, mulla oli tavallaan selkeä kuva miten mun elämä tulisi menemään... Sit jos joku ei mennytkään miten ''piti'' ts. olin omassa mielessäni suunnitellut ja paperille listannut, tuntu että koko helahoito jota myös elämäksi kutsutaan, oli vaarassa luhistua kasaan ja kaatuilla miten sattuu.
Vaikka itsekin tavallaan paloin loppuun perfektionismin ja kontrollifriikkeyden vuoksi, olen toisaalta siitä kiitollinen, vaikka se olikin kaikkineen elämäni raskaimpia kokemuksia. Oon kiitollinen siitä että oon näinkin nuorena kyseenalaistanut elämää ja omia arvojani, sitä mikä lopulta on kaikkein tärkeintä. Onko se sitä, että elämä on kiiltokuvamaista ja muiden silmiin ''täydellistä'' ja onnistunutta, vaikka itse olisi kuoren alla loppuunpalanut pieni kasa, vai sitä, että elämä ottaa ja elämä antaa - omalla painollaan, nauttii pienistä asioista ja hyväksyy sen ettei kaikkeen voi eikä pidäkään voida vaikuttaa.
Tosi paljon itseäni auttoi myötätuntoon omaa itseäni kohtaan se, että kun tajusin sättiväni itseäni tai pakottavani yli jaksamisen, yritin ''katsoa itseäni'' ystäväni näkökulmasta. Puhuisinko tällä tavoin ystävälleni? Mitä sanoisin ystävälleni tässä tilanteessa, miksen sanoisi itselleni samoin?
Ihanaa kevään odotusta sulle Viveka!
Kiitos vastauksestasi, kirjoituksesi oli kaunis ja ajatuksia herättävä! Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi siitä, että rohkea on se, joka myöntää omat heikkoutensa. Ja kyllä - elämä totisesti ottaa, mutta onneksi se myös antaa paljon.
PoistaItsensä toisen rooliin asettaminen kuulostaa todella toimivalta metodilta itsearvostuksen ja kunnioituksen kasvattajana. Sitä kun ei tulisi mieleenkään puhutella ystäviään tavoilla, joilla itseään usein syyllistää ja käskee.
Ihanaa kevään odotusta myös sinulle!