Minä & liikunta

Heippa kaikille ja ihanaa lauantaita! 

Oon jo aiemmin raottanut blogissa pieniä paloja mun suhteesta liikuntaan. Tänään paljastan tästä suhteesta enemmän. Tämä suhde on saanut alkunsa jo 6-vuotiaana, jolloin alotin tanssiharrastuksen Myllykosken Naisvoimistelijoilla. Vuodet vieri, murrosikä ja nuoruusiän mukanaan tuomat muutokset mylläsivät elämässä, mutta tanssi pysyi mukana. Vuonna 2011 harrastuksesta tuli myös työ, jota kohtaan koen suurta paloa vielä nyt kahdeksan vuotta myöhemminkin.

Yläasteikäisenä olin aktiivinen myös muuten ja lenkkeilinkin jopa hurjia määriä. Ysiluokalla juoksulenkkien pituudet hipoivat parhaillaan kymmentä kilometriä ja rakkaussuhde urheiluun näyttäytyi ensimmäistä kertaa myös negatiivisessa valossa - liikunnan ilo muuttui pakkourheiluksi, jonka seurauksena laihduin ja poltin itseni loppuun. Lukiovuosina koinkin elämäni ensimmäistä kertaa täys stopin urheilun kanssa. Keho ja mieli huusivat lepoa ja ajatuskin urheilusta pelotti ja jopa ahdisti. En enää uskaltanut alkaa liikkua saatika aloittaa uutta harrastusta - pelkäsin joutuvani samaan oravanpyörään uudestaan.

Vuonna 2017 tammikuussa jotain tapahtui ja päätin ottaa elämäni ensimmäisen varsinaisen salijäsenyyden. Olin käynyt salilla silloin tällöin enkä oikeastaan tiennyt yhtään mitä edes tekisin siellä. Treenasin muutamia kertoja pt:n kanssa ja opiskelin paljon itse. Oma ryhmäliikunta taustani toki tuki harrastusta ja huomasinkin oppivani asioita nopeasti.

Ennen kuin huomasinkaan salista tuli mun toinen koti. Tietynlainen turvasatama, johon mitkään murheet tai huolet eivät päässeet rantautumaan. 

Vuosi kuluikin kuntosalilla, jos näin kärjistetysti sanoo. Toki elämässä tapahtui paljon muutakin, mutta tästä huolimatta kävin kuntosalilla oikeastaan päivittäin. 2017 syksyllä vierailin Lahdessa Nordic Fitness Expoilla ja ajatus OIKEASTI tavoitteellisesta treenaamisesta iskostui mun alitajuntaan. Salitreenien määrä alkoi kasvaa ja tein jokaisen treenin 110% panostuksella. Kun nyt muistelen tuota syksyä, en oikeastaan muista siitä mitään muuta kuin ainaiset treenit. Elin omassa fitnesskuplassani, jossa päivittäiset rutiinit saattoivat sisältää kaksikin kuntosalitreeniä. En muista juurikaan tavanneeni ystäviäni saatika perhettä - kuntosalista oli tullut mun paras ystävä. Koko loppuvuosi kului hurjalla treenitahdilla. Läheiset alkoivat huomauttelemaan kehon muuttuessa kuntokuurin seurauksena. Aloin huomaamaan itsessäni monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita - lihaksia särki jatkuvasti ja olin kokonaisvaltaisesti väsynyt. Alla kuva loppusyksyltä 2017. 

Miten ja miksi urheilusta tulee sitten pakkomielle? Omalla kohdallani tunnistan muutamankin väittämän - ensinnäkin sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää tässäkin asiassa paikkansa. Mitä enemmän saa tuloksia, sitä enemmän niitä alkaa myös haluamaan. Perfektionistin silmissä mikään ei ole koskaan riittävän hyvä, aina on tarve kehittyä.

Ulkonäkökeskeisten syiden ohella pakkourheilulle on tunnistettavissa myös lukuisia psyykkisiä syitä. Omalla kohdallani kaikki alkoi elämätilanteeni suuresta muutoksesta, joka ajoi mielialani alas. Olin surullinen ja elämänilo oli kuin kiven alla. Liikunnan avulla sain hetkeksi aina unohtaa kaiken ja adrenaliiniryöppy treenin aikana ja etenkin sen jälkeen sai mielen iloisemmaksi. Tuosta hetkittäisestä jopa hekumallisesta ilon tunteesta tuli ikään kuin huumetta keholle ja mielelle.

Tammikuussa 2018 jouduin kohtaamaan itsekin totuuden. Yläasteella kaukaisena muistona kohtaamani loppuunpalaminen pakkoliikunnan suhteen oli jälleen edessäni. Kehoni ja mieleni olivat siinä pisteessä, että urheilu ei ollut enää turvallista saatika terveellistä. Jälleen kerran jouduin luopumaan yhdestä ajatuksissani sillä hetkellä rakkaimmasta asiasta - koin suunnatonta luopumisen tuskaa ja olin todella ahdistunut.

Vuosi 2018 kului loppusyksyyn saakka ilman kuntosalia. Rakensin elämääni uudestaan ilman pakonomaista liikuntaa ja keskityin pitkästä aikaa läheisiini. Pyöräilin ja ohjasin tansseja, mutta liikunta jäi aiempaan verrattuna taka-alalle.

Syksyllä uskallauduin taas hiljalleen kuntosalille - en hankkinut jäsenyyttä vaan kävin silloin tällöin milloin missäkin. Kuuntelin omaa fiilistä enkä noudattanut treeneissä orjallista ohjelmaa. Loppuvuotta kohti nostin treenimääriä taas säännöllisemmiksi, mutta tällä kertaa halusin tehdä sen toisin. Tällä tiellä olen edelleen. Rakastan kuntosalia, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Rakastan kuitenkin myös ystäviäni, perhettäni, kunnianhimoista otettani koulua ja työtä kohtaan. Askel askeleelta opettelen luomaan taas tervettä suhdetta liikuntaan. Sellaista suhdetta, jossa mitään ei ole pakko, jos ei halua. Suhdetta, joka tukee omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia, ei laiminlyö niitä.

Urheilu ei ole minulle harrastus, se on elämäntapa, osa minua. Rakastan tehdä töitä sen parissa ja sisällyttää sen myös vapaa-aikaani. Edelleen tänäkin päivänä kuljen hitaasti, mutta varmasti kohti suuntaa, jossa urheilu ei herätä ulkonäkökeskeisiä ja pakonomaisia ajatuksia. Matka on pitkä, mutta jokainen pienikin askel oikeaan suuntaan kullan arvoinen.

Oletko sinäkin ehkä kenties joskus käynyt läpi jotakin vastaavaa tai painitko ehkäpä parhaillasi vastaavien ongelmien kanssa? Oon jo aiemmin sanonut, että mulle saa laittaa viestiä koska vaan - vertaistuella on mieletön voima! Oonkin saanut jo muutamia tosi kauniita yhteydenottoja yksityisviestillä, kiitos näistä!

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille ❤️

-V