Mitä tapahtuu mielelle, kun keho muuttuu?

Moiks!

Tänään kielenä taas tuttuun ja turvalliseen tapaan suomi. Aiheena ei niinkään turvallinen ja se kaikista kevein, mutta jotain mistä olen halunnut kirjoittaa jo pitkään.

Tänään pohdin ääneen vastausta kysymykseen Mitä tapahtuu mielelle, kun keho muuttuu?

Usein törmää ajattelutapaan siitä, että fyysinen vointi on seurausta psyykkisestä voinnista. Helposti ajatellaan, että mielen muutokset johtavat muutoksiin myös kehossa esimerkiksi elämäntapojen myötä. Joskus keho kuitenkin ehtii ensin. Tällöin fyysinen vointi tai olemus muuttuu, ennenkuin mieli on päässyt kyytiin mukaan.

Tiesitkö, että suuri osa ihmisistä kokee jossakin kohtaa elämäänsä jonkun asteista itseinhoa, joka kohdistuu useimmiten juuri omaan kehoon. Tämä tarkoittaa sitä, että oma keho ei tunnu riittävältä tai oikeanlaiselta.

Kehon voimakkaat muutokset kuten äkillinen laihtuminen tai lihominen toimivat tyypillisinä laukaisijoina tällaiseen. Tällaisessa tilanteessa oma mieli ei toimi yhteistyössä oman kropan kanssa. Tilanne on sinänsä aika katastrofaalinen, mielen ja kehon kun kuuluisi kulkea käsi kädessä, yhdessä paketissa.

Olen itse kokenut tilanteen, jossa oma keho muuttuu huomaamattakin. Omassa tilanteessani silmät sokaistuivat muutokselle pitkään. Vaikka peilikuva ei herättänyt omassa mielessä pitkään aikaan huolenaiheita, oli tunne omassa kehossa suoraan sanottuna kamala. Vieraannuin omasta kehostani. Kehosta, jonka kanssa minulla kuuluisi olla kaikista läheisin suhde.

Kuva vuoden 2017 lopulta, jolloin treenimäärät hipoivat tähtiä

Fitnesskuplaan sairastuessani vein oman kehoni äärirajoille. Pitkään luulin kasvavani näin ihmisenä ja kerryttäväni täysin uudenlaista itsevarmuutta. Fyysisen kunnon maksimaalinen koettelu kolhi lopulta kuitenkin rutkasti myös henkistä puoltani.

Lopulta kävin suihkussa pimeässä, etten joutuisi katselemaan itseäni. Silloin ymmärsin, miltä epävarmuus todella tuntuu.

Kun keho muuttuu, ei mieli kerkeä välttämättä aina perässä ja vaikka kerkeisikin noudattelee suhtautuminen helposti välinpitämättömyydeltä vaikuttavaa olotilaa. Oma minäkuva voi olla todella hukassa tällaisessa tilanteessa, jossa et tunne omaa kehoasi, samalla kun hukkaat otteen hiljalleen myös siitä päänsisäisestä sinusta . Tuntuu, kuin et tuntisi itseäsi lainkaan.

Lopulta katsoessani peiliin ymmärsin ihmisten pitkät katseet ympärilläni. En voinut itsekään lopettaa tuijottamasta peilikuvaani. Silmissä näin tutun katseen, mutta kaikki muu oli vierasta. En tunnistanut itseäni enää.

 

Pitkään pyrin täyttämään tyhjyyttä keskittämällä ajatuksiani muualle. Tutustuin uusiin ihmisiin, keskityin arkeen ja sivuutin todellisen. Lopulta ymmärsin, etten tuntenut yhteyttä juuri mihinkään. Miten edes voisin, kun en kokenut sitä edes itseeni?

Mieli oli siis suoraan sanottuna kuin puuroa. Eikä mitään jouluaamun juhlapuuroa kera kanelin ja sokerin, vaan kaupan pikapuuroa, joka oli lennellyt lautaselta pitkin mikron seiniä.

Kevään ryhmäliikuntatunneillani aloitin usein yhteisen jumppahetken muistuttamalla asiakkaita siitä, että tunnin tärkein tavoite on kuunnella omaa kehoa. Kehoa, joka on kotimme. Tämä on jotain, mitä opin itse ymmärtämään. Oli tullut aika pyyhkiä mikroaaltouunin seinät ja kasata omat ajatukset taas yhdelle lautaselle.

Kaikki meni hyvin niin pitkään, kunnes kehon muutos oli taas mielelle liian suuri ymmärtää. Kroppa palautui fitnesskuurista taas kohti terveempää ja "normaalimpaa" minua. Yhtäkkiä pieniksi jäävät vaatteet ja muuttuva peilikuva toki näkyivät, mutta mieli ei kerennyt kelkkaan mukaan. Yhtäkkiä havahduin tilanteeseen,jossa itseinho omaa kehoa kohtaan oli taas valtava ja minäkuva oli jälleen kerran aivan hukassa. Muiden silmissä urheilullisen näköinen ja terve nuori nainen, peilissä tyttö, joka näki vain rasvan alle piiloutuneet lihakset ja vieraalta tuntuvan ruumiinrakenteen. Jälleen kerran jouduin hyväksymään sen tosiasian, että puurot ovat pitkin seiniä.

Kuva alkuvuodelta 2019

Ja suoraan sanottuna, voi h**vetti, että tämä matka voikin olla pitkä ja vaatia sellaisia voimavaroja, jotka tuntuvat välillä olevan kaikkialla muualla kuin omissa hyppysissä. Kaunisteltu totuus asioista on usein helpompi ilmaista ääneen, mutta loppujen lopuksi juuri tämä rehellisyys siitä, ettei matka siihen haipattuun bodypositiveen ole itsestäänselvä ja helppo, on mielestäni voimaannuttava. Se auttaa ymmärtämään, ettei asioiden tarvitse tapahtua yhdessä yössä. Ymmärrys siitä, että en ole ainut, joka kelailee päässään näitä samoja asioita voimaannuttaa entisestään.

 ! Huom tarkoitus ei ole triggeröidä epäterveeseen ajatteluun. Postauksessa esitetyt havainnot ovat omia henkilökohtaisia kokemuksiani!

-Viveka