Itkupotkuraivareita, kasvukipuja ja kehon karvoja - murrosikä edition

Murrosikä on todellinen henkisen ja fyysisen kasvun matka. Sillä matkalla keho muuttuu ja mieli kuohuaa. Ei siitä loppupeleissä ole kauaa kun oli vielä itsekin tyttö, jonka sisällä velloi naiseksi kasvaminen kaikkine estrogeeneineen ja hormoneineen.

Ystävät oli jo teininä mulle kaikki kaikessa. En ollut oikeastaan koskaan koulun jälkeen koko iltaa yksin kotona. 

Tänään puhutaan murrosiästä. Siitä, miten epävarmasta, kasvukipujen ja ensimmäisten kuukautisten kanssa kipuilleesta nuoresta Vivekasta kasvoi nainen, joka ei kasva ainakaan enää pituussuunnassa ja joka on jo tottunut marssimaan häpeilemättä kaupan terveyssidehyllylle.

Omalla kohdallani murrosikä ei ollut todellakaan mikään iisein (mutsi, allekirjoitat varmaan? :D) Sen lisäksi, että kasvoin aivan huimaa vauhtia pituutta ja kasvukivut olivat oikeesti ajoittain todella tuskallisia, heitti tunteet ja ajatukset sellaista vuoristorataa ja volttia, ettei siinä pysynyt perässä itsekään. Kiukkukohtaukset tulivat puskista ja itkupotkuraivareilta ei vältytty.

 Nyt jälkeenpäin sitä miettii, miten rankkaa erityisesti äidillä on ollut ajoittain kanssani. 

Ulkonäköpaineet alkoivat yläasteella. Kavereilla kasvoi tissit ja itse oli lauta. Olin myös ”hujoppi”, joka oli luokan poikiakin pidempi. Ja yhtäkkiä kasvavat kehon karvat, jotka saivat kyseenalaistamaan onko tämä edes normaalia. Kasiluokkalainen Viveka diagnosoikin Googlen avulla itselleen liika testosteronin kehossaan, joka aiheutti tätä yltiömäistä karvankasvua. Niin, aikuisiällähän olen toki oppinut ymmärtämään, että meillä naisillakin kasvaa karvat eikä elimistössäni ole sen suhteen mitään poikkeavaa. Monien mutkien kautta olen oppinut myös rakastamaan omaa kehoani ja pituudenkin ajattelen asiaksi, jolla olen siunaantunut.

Minulla on aina ollut ystäviä, mutta olen kohdannut myös koulukiusaamista. Erityisesti seiskaluokalla vanhemmat opiskelijat saattoivat huudella vääränlaisesta hiustyylistä, rumista kengistä tai esimerkiksi oudosta seisomatyylistä. Epävarman teinin päässä tällainen kommentointi ruokki vain lisää epävarmuutta. Nyt aikuisena sitä ei voisi vähempää kiinnostaa, jos joku ei pidä esimerkiksi kengistäni, kunhan itse fiilaan niitä.

Mitähän muut ajattelee minusta? Tämä oli tyypillinen ajatus yläasteikäisen Vivekan päässä. Seiska-ja kasiluokalla yritin mennä parhaani mukaan massan mukana, etten herättäisi sen suuremmin huomiota. Ysiluokalla kaikki muuttui, kun sitä oli yhtäkkiä itse koulun vanhimpia. Sen jälkeen olen mennyt jotenkin hitaasti, mutta varmasti kohti suuntaa, jossa murehdin paljon vähemmän muiden mielipiteistä.

Teininä mulla tuli sellainen true pissisvaihe. Oltiin Netan kanssa varsinaiset blondikaksoset, jotka ravasi jäähallilla katsomassa "jääkiekkoa". Junalla ravattiin Myllykoski-Kouvola väliä ja hengailtiin Manskilla. 

Kuukautiset - jotka alkoivat kesken puutyötuntia, tottakai. Luokassa pari tyttöä ja kaikki loput poikia. Tunsin, että nyt ei ole kyllä kaikki normaalisti. Jalassa oli vaaleansiniset farkut, jotka kerkesin luojan kiitos pelastaa housuihin tungetulla paperitollolla. Entäs yhtäkkiä naamaan puhkeavat näpyt, joita yritettiin kuivattaa yön aikana Pepsodentin hammastahnalla. Muistan myös ikuisesti sellaisen Clearasil merkkisen tummansinisen kasvoveden tuoksun (lue hajun), jota useat teinit löträsivät naamaansa. Se oli sen verran stydiä tavaraa, etten ihan heti sillä enää kasvojani kastaisi. Sinä 2010-luvun teini, muistatko tän tuotteen? 

Vaikka murrosikään kuului myös omalla kohdallani ensi-ihastumiset, kotibileet, kultalonkero ja kotiintuloaikojen laiminlyönti, olin silti samanaikaisesti se tunnollinen koulutyttö, joka sai ysejä ja kymppejä kokeista ja harrasti cheerleadingia. Aloitin myös ensimmäisessä palkallisessa työsuhteessani vuonna 2011 Myllykosken Naisvoimistelijoilla ollessani vain 14-vuotias.

Mites ne ensimmäiset ihastumisen ja rakastumisen tunteet? Mua alkaa ihan hymyilyttämään kun mietin sitä todellista "perhosia vatsassa tunnetta". Mulla oli ekaa kertaa poikkis 15-vuotiaana. 

Lauantaisin harkattiin aina kolme tuntia cheerleading treeneissä. Tämä kuva on kesältä 2013, kun tanssittiin näiden tyttöjen kanssa Mypan edustuksen cheer-joukkueessa. Noita aikoja muistelen todella lämmöllä. 

Sitä on nykyisin ihan onnellinen, että murkkuajat ovat takana päin. Näitäkin aikoja on silti ihan hauska muistella. Allekirjoitatko sä jotakin näistä mun kirjoittamista kokemuksista? 

-V