Syväkin haava paranee

Tämä postaus on odottanut jo useita viikkoja luonnoksien syövereissä päivää, jolloin uskaltaisin sen julkaista. Nyt luin kolumnin siitä, miten tämän kaiken koronauutisoinnin keskellä ihmisyys ja inhimilliset tunteet voivat jäädä taka-alalle, sillä yhteiskunnallisen kriisin keskellä omat tunteet ja tarpeet tuntuvat vähäpätöisiltä. Ihmisyys, johon kuuluu muun muassa rakastumisen ja rakastamisen tunteita tai näiden tarvetta, iloa ja surua pienistä tai suuremmistakin asioista, on kuitenkin luontainen osa meitä. Jos jokin asia, muukin kuin korona ja tämän lieveilmiöt, aiheuttavat sinulle tällä hetkellä huolta, sinun ei todellakaan tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Tai jos koet olosi onnelliseksi ja iloiseksi, ei tätä todellakaan tarvitse hävetä. 


Se sattuu kuin puukko rinnassa. Mutta siihen ei kuole. Siitä selviää, naarmuilla tai ilman. Ajan kanssa. Omassa tahdissa. Puhumalla tai olemalla puhumatta. Yksin tai yhdessä.

Aihe, josta en ole koskaan puhunut omassa somessani sen suuremmin, on ihmissuhteet. En ole avannut ystävyyssuhteitani tai seurustelusuhteitani sen enempää. Alkuvuodesta sain Instagramin inboxiini kysymyksen joka kuului näin "Miten olet toipunut eroista? Kauan siinä on mennyt ja mikä on ollut se tärkein apu?" Tän luettuani mulla tuli ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että haluan puhua asiasta avoimesti.

Varmasti suurin osa meistä tietää, miltä sydänsurut tuntuvat. Haavat kuitenkin parantuvat, olivat ne kuinka syviä tahansa. 

Virallisia seurustelusuhteita mulla on ollut elämäni aikana 3, joista kaksi on ollut aidosti vakavia ja pitkäkestoisia. Kumpikin näistä suhteista on päättynyt toisen osapuolen päättämänä. Ensimmäinen ero oli selkeästi vaikeampi. Se käynnisti todella synkän ajanjakson mun elämässä, johon liittyi masennusta ja syömishäiriötä. Tällöin olin 19-vuotias ja asioita ei osannut käsitellä samalla tavalla kuin nykyisin. Eroon liittyi itsesyyllistystä ja voimakasta riittämättömyyden tunnetta. Myös irti päästämisen tuska oli suuri.

Nyt myöhemmin sitä on vasta ymmärtänyt, että ero oli osittain vaikea hyväksyä perfektionistiluonteeni johdosta. Täydellisyyden tavoittelijalle ja suorittajalle myös ihmissuhteen päättyminen voi tuntua henkilökohtaiselta epäonnistumiselta. Itse eron käsittelyn ohella suurin työ onkin tehty juuri tämän saralla.

Lopulta ensimmäisestä erosta pääsi yli vasta käsittelemällä omat heikkoudet ja keskittymällä rakentamaan omaa hyvinvointia uudelleen. Puolentoista vuoden yksinolon aikana opinkin olemaan onnellinen taas yksin.

Viimeisin suhde oli kestoltaan lyhyempi. Suurin eroavaisuus eron käsittelyssä on kuitenkin ollut se, miten erilaisella pohjalla oma minäkuva ja ajattelumaailma on ollut. Tällä kertaa osasin ajatella, että ihmissuhteen päättyminen ei tee minusta huonoa ja epäonnistunutta ihmistä. Asioilla on tapana mennä niin kuin on tarkoitettu.

Katkeruus ja viha kuormittavat ja satuttavat usein eniten niiden kantajaa, eivätkä niiden kohdetta. Kaikkien niiden usein kuultujen "how to survive with break up" konstien ohella, yksi suurimmista neuvoista onkin mun mielestä pysähtyä rauhassa käsittelemään asiaa ja omia tunteita sellaisina kun ne ovat. Jos tunnet vihaa, älä yritä turhaan tukahduttaa sitä, vaan yritä löytää pohjimmainen syy tälle tunteelle. Kun tunnistat tunteen ja sen syyn, voit vasta löytää tavan tunteen käsittelylle. Pro tip : tunteiden käsittely on must do juttu! Jos tunteet sen sijaan tukahduttaa ja kätköö esimerkiksi alitajuntaan, voivat nämä melkoisen ikävästi nousta pintaan taas myöhemmin uusissa ihmissuhteissa.

Pidetäänhän siis huoli myös siitä omasta tunnepuolesta, oli yhteiskuntamme tilanne mikä tahansa.

-V