Somettaminen on huomionhakuista ja itsekeskeistä - vai onko?

Olenko huomionhakuinen? Rakastanko olla keskipisteenä? Entä onko itsekeskeistä kuvailla jatkuvasti itseään ja omia tekemisiään? Miksi oikeastaan julkaisen someen sisältöä joka ikinen päivä? Ketä varten sometan? Mitä rakastan siinä? Entä mitkä ovat ne riskit, joiden äärellä olen itsekin paininut? 

Koen, että on tullut aika vastata muutamiin kysymyksiin. Toki teille, mutta myös itselleni. Pysähtyä hetkeksi miettimään mistä kaikki tämä alkoi, miksi haluan tätä tehdä ja mihin tällä pyrin.

Päivän ruutuaika koneella ja kännykällä vaihtelee muun arjen mukana. Töiden lomassa ruutuaika on vain pari tuntia henkilökohtaisilla laitteilla, mutta esimerkiksi kesällä se pomppi keskimäärin 5-7 tunnin välillä. Yhden kamppiksen tekemiseen voi mennä aikaa yhteensä useita tunteja ja tällaisina päivinä ruutuaika voi olla edellä mainittuakin suurempi. 

Olen (ja kaverit on) viimeaikoina kuullut satunnaista negatiivista palautetta mun somepersoonasta ja Insta- feedin kaupallistumisesta. Joitakin ihmisiä on esimerkiksi tuntunut kiinnostavan se, miksi ihmeessä teen kaupallisia yhteistöitä, jotka on ärsyttäviä ja noloja. Entä miksi ylipäätään tuotan sisältöä niin aktiivisesti ja spämmin stoorin täydeltä sisältöä ulos eetteristä.

Tähän väliin haluan sanoa, että musta on enemmän kuin OK, että kaikilla meillä on omat näkemykset ja mielipiteet asioista. Toiset ei voi sietää somemaailman ilmiöitä, kuten näitä yhteistöitä ja koko some voi lähinnä aiheuttaa ärsytystä, myötähäpeää tai mitä tahansa ei toivottua. Toiset taas rakastavat somea ja sen parissa puuhastelua. Toisille se on ammatti. Ja sitten on kaikkea mahdollista tältä väliltä. Ja ihan kaikki on jees, silloin jos se on todella sitä, mitä itse haluaa ja mikä itsestä tuntuu hyvältä. Tuntuu esimerkiksi karsealta ajatukselta, että joku joutuisi kuluttamaan somesisältöjä vasten omaa tahtoaan tai puolestaan jättää julkaisematta omaa sisältöä peläten, mitä muut ajattelevat.

Mä kuulun siihen kastiin, jolle somesta on tullut puolivahingossa ensin harrastus ja sitä kautta elämäntapa. Vastaus kysymykseen miksi teen somea on siis yksinkertainen - Rakastan tehdä sitä. Rakastan vastaanottaa ja tuottaa sisältöä, toteuttaa visuaalista ja verbaalia luovuutta, esiintyä, keskustella, vaikuttaa. Rakastan ottaa kuvia, muokata niitä ja jakaa niitä eteenpäin. Kirjoittaa ja kuvata videoita. Seurata inspiroivia ihmisiä ja olla omalta osaltani ehkä inspiraation lähteenä jollekin toiselle. Keskustella tärkeistä ja vähemmän tärkeistä aiheista. Somettaa suoraan sydämestä.

Kutsumus tähän kaikkeen syttyi digitaalisen liiketoiminnan amk-opintojen aikana. Istuin somemarkkinointia käsittelevällä luennolla eturivissä ja kuuntelin luennoitsijaa haltioituneena. Kirjoitin muistiinpanoja kynä sauhuten ja samana iltana luin puolet juuri kirjastosta hakemastani digitaalisen markkinoinnin käsikirjasta. Hetkeä myöhemmin vaihdoin Instagramtilini julkiseksi, siivosin feedistäni kaiken sellaisen, mitä en sinne halunnut jättää ja vaihdoin oppimistehtävän puitteissa luodun blogialustan teeman ja nimen henkilökohtaiseksi. Kirjoitin ekan postaukseni lifestyleblogityyliin ja aloin kiinnittämään enemmän huomiota siihen, millaista sisältöä jaan somessa.

Kaiken vähänkin spessumman taltioimisesta on tullut iskostunut tapa. 

Kun nyt katson vanhoja kuviani ja esimerkiksi feedini visuaalista ilmettä, on sitä oltu silloin vielä aika lapsen kengissä. Oman tekemisen punainen lanka puuttui ja paine kasvaa söi tilaa laadukkaalta sisällöltä. 2018, melko nopeasti, koinkin ekan someburnikseni. Paine tekemisestä ja somen luoma kulissi oman elämän virheettömyydestä levisivät käpälöille kuin puurot mikron seinille. Julkaisin blogissani ”aika hengittää” postauksen ja pidin täydellisen somehiljaisuuden.

Palasin puikkoihin uudenlaisella arvomaailmalla. Päätin, että muutan blogini sisällön rehellisemmäksi. Päätin, etten anna liian paineen kerääntyä korvien väliin siitä, olenko riittävästi jotakin. Lupasin itselleni myös, että en unohtaisi somen takia niitä asioita, jotka ovat lopulta kaikista tärkeimpiä. Edelleen joudun muistuttelemaan itseäni siitä, etten eläisi elämää päätelaitteen lävitse. Kun esimerkiksi nään jonkin kauniin asian tai maiseman, pyrin ensin aidosti ihailemaan sitä, ennenkuin kaivan luurin esiin ja alan räpeltämään näystä stooria instaan. Aina tämä ei todellakaan onnistu, sillä kaiken taltioimisesta on tullut juurtunut tapa. Paine tekemisestä ja aidon elämän unohtuminen ovat siis kaksi riskiä, joiden äärellä olen itsekin kamppaillut somemaailmassa. 

”On noloa kerjätä kaupallisia yhteistöitä somessa”. Bongasin kyseisen lainin jodelista tovi sitten ja se osui silmääni välittömästi. Kerjätä kaupallisia yhteistöitä - miten mielenkiintoinen näkökulma, josta olisi oikeasti jopa jännittävää kuulla syvemmin. Itse en ymmärrä verbin kerjätä osuutta asiassa yksinkertaisesti millään tavalla. Omassa mielessä kerjääminen herättää mielleyhtymiä aivan toisenlaisiin tilanteisiin.

Itse kuulun vaikuttajayhteisö Promotyyn, jonka kautta saan yhteistyötarjouksia brändien kanssa. Tämän ohella brändit lähestyvät suoraan joko sähköpostitse tai directissä. Toki olen itse tehnyt lähestymisen helpoksi, syöttämällä yhteystietoni Instagramin bioon. Vastaan jokaiseen relevanttiin yhteydenottoon, mutta en todellakaan ota kaikkia tarjouksia vastaan. Lähtökohtaisesti en itse koe tarvetta lähestyä oma-aloitteisesti brändejä, ellei yhteydenotolle ole jotakin suurempaa ja painavampaa syytä. Olen esimerkiksi ottanut itse oma-aloitteisesti yhteyttä syömishäiriöliitto Syliin, sillä halusin tarjota omilla kanavillani tilaa heidän järjestön tärkeälle, myös itseäni koskettavalle sanomalle.

Millä perusteella sitten vastaan myöntävästi? Sillä, että brändin ja organisaation ideologia ja arvomaailma täyttävät sellaiset piirteet, joita itse arvostan. Kiinnitän myös koko ajan enemmän huomiota siihen, onko yhteydenotto copy and paste tyylinen massaviesti vai personoitu ja henkilökohtainen. Toki omalla kohdalla, pienenä vaikuttajana, on suurin osa viesteistä juuri näitä massayhteydenottoja. Yrityksen mission ja lähestymistavan ohella on myös todella tärkeää, että tuotevalikoima edustaa sellaista tuoteryhmää, jota oikeasti kulutan. En mainostaisi esimerkiksi kissanruokaa tai laskettelusuksifirmaa, vaikka brändi olisi ekologinen ja toiminta-ajatukseltaan eettinen, sillä kyseiset tuotteet eivät ole itselleni hyödyllisiä. On tärkeää, että mainostettu tuote ja brändi on sellainen, jonka takana itse seisoo. En haluaisi mainostaa esimerkiksi ihonhoitotuotetta, jonka tehoon ja turvalliseen käyttökokemukseen en itse luota.

Jo ennen mökille menemistä olin päättänyt, että haluan tehdä kukkaseppeleen. En suinkaan tekemisen ilosta (äippähän sen lopulta tekikin :D), vaan halusin ehdottomasti saada ihania kesäkuvia sen kanssa. Voihan some..

En tee yhteistöitä saadakseni huomiota tai nostaakseni itseäni jalustalle. Kirjoitin opinnäytetyön vaikuttajamarkkinoinnista ja tämän melkein vuoden kestäneen projektin tiimoilta koen ymmärtäväni melko hyvin, miten suuri potentiaali onnistuneissa vaikuttajayhteistöissä piilee niin organisaatio- kuin yksilötasollakin. Minusta on hienoa toimia osana tämän potentiaalin toteutumista. On hienoa tarjota panoksensa kestävään kehitykseen ja yritysten onnistumisiin. Niin, siis juuri sellaisten yritysten, joiden onnistumista tuen ja tukisin myös itse ostamalla ja kuluttamalla tuotteita. On toki kivaa saada ilmaisia tuotteita ja tienata yhteistöistä myös pieniä rahasummia, mutta pelkkien ilmaistuotteiden ja tulojen kiilto silmässä, ei ole todellakaan järkevää ryhtyä niitä tekemään. Yhteistöiden tekeminen vie aikaa ja vaivaa ja todellinen palkinto onnistuneen yhteistyön takana, on saatua materiaa suurempi. Ymmärrys siitä, että on antanut panoksensa yrityksen markkinointiin, verkostoituminen ja lopulta mahdollinen palaute ja kiitos hienosti toteutetusta kampanjasta, ruokkivat mielettömiä onnistumisen tunteita. Teen yhteistöitä, sillä voimaannun siitä tunteesta, kun yksilöt, yritykset ja yhteisöt yhdistyvät somen toimintakentällä yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. 

On selvää, että nyt kun aloitan taas täyspäiväiset työt, ei aikaa omaan henkilökohtaiseen someen panostamiselle jää samalla tavalla. Omassa vaakakupissa työt kantavat kuitenkin niin paljon suurempaa painoarvoa ja siinä missä niissä haluan antaa itsestäni 110% ja enemmänkin, haluan olla somen suhteen armollinen. Se on harrastus, jota teen intohimosta ja jonka tarkoitus on tuoda elämälle positiivista lisäarvoa, ei kuormittaa ja syödä tarpeettomasti voimavarojani. 

Jos ruudun sillä puolen herää jotakin lisäkysymyksiä, laitathan rohkeasti kommenttia tai laitat koodia yksityisesti! 

Etähalein, 

V