Onnellinen liikkuja

Julkaisin hiljattain Instagramissa postauksen, jonka kuvateksti kuului kutakuinkin näin: 
"Onko sun lähipiirissä ihmisiä, jotka alottaa uudenvuoden lupauksena kuntokuurin, megapaaston ja pikadieetin. Ootko ehkä itse yksi näistä tyypeistä, joka aina tammikuussa laittaa itsensä rääkkikuurille?

Mulla menee iho kananlihalle joka kerta, kun joku puhuu kesäkuntoon pääsystä. Mä haluan itse ainakin voida hyvin mun kehossa vuodenajasta riippumatta.

Oikotietä onneen ei ole olemassa, joten rääkkikuurien sijaan tee hyvinvoinnista elämäntapa. Sun ittes näkönen elämäntapa."




- Arvasin jo postauksen kirjoittamishetkellä, että teksti voi herättää ihmetystä sellaisissa ihmisissä, jotka tietävät mun omat taustat urheilun suhteen. Ja oi kyllä, ne ovat olleet hyvinvoinnista kaukana ja pitäneet sisällään muun muassa sitä rääkkiä, mutta se ei saisi määärittää sitä, miten tänä päivänä asioista ajattelen. 

Oon aiemminkin kertonut blogissa mun pakkomielteisestä suhteesta urheiluun. Ortoreksiset piirteet iskoutuivat muhun ensimmäistä kertaa yläasteikäisenä. Ysiluokalla koulusta kotiin päästyä oli lähdettävä lenkille. Olin silloin kova juoksemaan, nykyisin juokseminen kuuluu mun inhokkeihin. Urheilu oli vuosia samaan aikaan rangaistus ja palkinto. Siitä tuli niin käsittämättömän hyvä, mutta myös huono olo. Huono pitkälti siksi, etten antanut kehon levätä. 

Lukio-ikäisenä koin täys-stopin urheilun suhteen. Olin kai polttanut itseni niin loppuun, että aloin jopa hetkeksi inhota ajatustakin liikkumisesta. Kävin satunnaisilla lenkeillä ja ohjasin yhden jumpan viikossa, mutta muuten urheilu ei todellakaan kuulunut mun arkeen. Kun nyt katson kuvia lukiovuosilta sen todella myös näkee musta. Sen lisäksi, että olin painavimmillani mitä olen koskaan ollut, musta myös näkee ettei mulla ollut hyvä olla. 

Noin vuosi lukiosta valmistuttuani tapahtui taas täyskäännös. Aloin treenaamaan salilla ja yhtäkkiä urheilusta tulikin tavoitteellisempaa kuin koskaan ennen. Ja jälleen kerran, pakkourheilu otti musta melko nopeastakin vallan. Tämä ja syömishäiriöni ovat tarinat, jotka olenkin jakanut täällä useankin eri postauksen muodossa. 2017 alkanut sairastamisjakso päättyi askel askeleelta parantumiseen ja vuonna 2019 koin olevani taas terve. Palasin parannuttuani uudelle salille, jossa sain alottaa kaiken alusta. Vaikka painoni oli vihdoin normaali ja ruokakin maistui, huomasin silti ajoittain urheiluun liittyvän myös pakonomaisia ajatuksia. Minulla oli tietyt rutiinit, joista oli pakko pitää kiinni kynsin hampain. 

Kultainen keskitie. Jotain, mitä on haettu tässä ääripäästä toiseen koluttujen kokemuksien kautta - Liikaa tai ei ollenkaan. Missä on ollut kohtuullinen, terveellinen ja onnellinen urheilu? 



Vuonna 2020 kaikki lopulta muuttui. Koronatilanne pakotti mut pysähtymään ja jättäydyin myös hetkeksi kokonaan pois salilta. Kävin lähes päivittäin ulkoilemassa, mutta en verenmaku suussa. Takapihan purtsilla opettelin uudelleen lenkkeilemään miettimättä kulutusta, tehokkuutta tai lenkin pituutta. Samaan aikaan tein kevyitä himatreenejä kumpparilla. Mun keho voi todella hyvin eikä salitauko näkynyt millään muulla, kun positiivisella tavalla mun kropassa. 


Oon hurahtanut täysin pyöräilyyn. Laitan äänikirjan korville ja tsygäilen vaan menemään miettimättä sen suuremmin mitään. 

Palasin salille heinäkuussa ja vaihdoin samalla takaisin sevenille. Salille, jossa olin aikoinani onnistunut melkein tappamaan itseni. Kyllä, kuulostaa ihan kamalalta, mutta on täysi totuus. Kun 40-kiloinen tyttö käy yhden omenan voimin 2 kertaa päivässä salilla ennen ja jälkeen työpäivän, ei sydänkohtaus olisi ollut edes ihme. Valehtelisin, jos väittäisin etten pelännyt ajatuksia, joita tuohon ympäristöön paluu voisi minussa synnyttää. Triggeröityisinkö? Nostaisivatko pakkomielteiset ajatukset taas päätään?

Eivät nostaneet. Ja mikään tähän astisista parantumiseni jälkeisistä kokemuksista, ei ole ollut yhtä voimaannuttavaa. Joka ikinen kerta, kun treenaan tuossa ympäristössä sillä mindsetillä, jolla nykyisin urheiluun suhtaudun, saa mut kokemaan itseni todella vahvaksi. 

Hyväksyvä mindset. Armollinen mindset. Kuitenkin itseään sopivissa määrin haastava ja motivoiva mindset. Haluan treenata aktiivisesti, sillä urheilullinen elämäntapa on vakiintunut osa mua ja tekee mulle aidosti fyysisesti ja psyykkisesti hyvää. On kivaa nähdä, miten oma keho muokkaantuu treenin tuloksena, mutta vielä tärkeämpää on se, miten hyvä fiilis mulle urheilusta tulee. Ennen salilla käynti oli este monelle muulle asialle, sillä en halunnut olla kauaa pois kotoa ainakaan niin, että se estäisi treenejä. Nykyisin mulle on täysin ok olla pois salin luota. Se ei tarkoita sitä, että lopettaisin liikkumisen kokonaan. Silloin sovelletaan mahdollisuuksien mukaan kotijumppia ja ulkoillaan. 

Totaalisten lepopäivien pitämisen suhteen mulla on vielä paljon harjoiteltavaa, mutta jo lepopäivät salilta ovat osoittaneet sen, että keho todellakin palautuu levossa, voi paremmin ja näyttää paremmalta. 

Tämä on se tie, jota haluan kulkea myös vuonna 2021. Ei muuta kun onnekasta uutta vuotta meille kaikille!

Xo,
Viveka

Kommentit

Suositut tekstit